Minä olen korkean paikan kammoinen. Aivan kuten jänis pelkää sutta, vaikka susi olisi turvallisesti häkin takana, minä pelkään olla korkealla, vaikka katsoisin kerrostalon ikkunasta ulos. Se on vaistonvaraista, tällaiselle metsäneläimelle. Tosin, lapsena kiipesin korkeisiin puihin ja tasapainoilin katonharjalla; silloin kai luulin olevani kuolematon.

Parveltakin olen pudonnut ja korkeat portaat alas kierinyt, veli ja isä onneksi saivat kopin kummallakin kerralla, joten kalloni ei ole koskaan haljennut, saanut vain kolhuja.

Kai jossain vaiheessa, kun tarpeeksi teloin itseäni, tajusin että mua voi oikeasti sattuakin, ja kyllä, voin jopa kuollakin (sitä ei sentään tarvinnut oppia kantapään kautta).

Aikuisena olenkin vuosi vuodelta enemmän kauhuissani huvipuistoissa. Joskus jopa kovaa juokseminen tuntuu hurjalta ja jännittävältä, vaikken olekaan kaatunut tai telonut itseäni moneen vuoteen (kopkopkopkopkop).

Eilen oli mahdollisuus erään ryhmän puitteissa kokeilla seinäkiipeilyä. Lapsena luokkaretkellä olen sitä kerran kokeillut, ja silloin oli aivan mahtavaa, olin luokan innokkaimpia kiipeäjiä.

Nyt kuitenkin 23-vuotiaana mua alkoi hirvittää jo 2 metrin korkeudessa :D Entä jos turvaköysi pettää? Entä jos saan sydänkohtauksen tai paniikkikohtauksen? Entä jos ote lipeää, ja säikähdän? Nolotti, kun en meinannut uskaltaa laskeutua köyden varassa. Mutta pikkuhiljaa vaadin itseltäni vähän enemmän; ja kas, helpoin rata oli pian kiivetty kattoon asti (ehkä 15 metriä, mutta SILTI). Ainakin 5 kertaa mua hirvitti aivan älyttömästi vain päästää irti ja laskea itseni köyden varaan. Vaikka kuinka tiesin, että en putoa kovaa vauhtia, en saanut sitä kerrottua keholleni ja sydämmelleni. Lopulta jännitys muuttui sopivaksi, hauskaksi. Aloin nauttia siitä. Kuin lapsi, joka ensimmäistä kertaa maistaa jäätelöä.

Ja sitten laji veikin mut jo täysin mennessään. Ihailin yhtä naista, joka kiipesi korkeimmasta korkeimman, hyvin vaativan radan, vielä mielettömällä draivilla ja pelottomasti. Vitsi, kun tuohon pystyisi. Kiipeilinkin sitten innokkaana niin kauan, että käsilihaksista lähti tunto (heh, tänään ne ei todellakaan ole tunnottomat enää...). Jep, tuossa lajissa kannattaisi käyttää käsiä AINOASTAAN tarttumiseen, eikä niin kuin minä tein, että käytännössä kiskoin itseäni käsillä ylöspäin ja jalat oli mukana melkein vain koristeena. Aika mukavan fyysinen laji kuitenkin.

Ehdottomasti haluan kokeilla uudestaankin, vaikka kukkaro ei tykkääkään hyvää.

Mä saan mieletöntä iloa siitä, kun ylitän itseni, uskallan, vaikka aluksi pelottaakin. Jokainen agilitystartti ja yleisön edessä puhuminen on itseni ylittämistä. Ja moni muu "arkinen" asia. Se helpotus on parasta: huh, se on ohi, ei se niin kamalaa ollutkaan, selvisin, osasin, uskalsin!

Koetankin valmentaa itseäni henkisesti, en muita, vaan itseäni varten. Kasvattaa vahvaksi.